Väsyneen Lanssarin Päiväkirja
Left 4 Dead...
VAROITUS! Tämä video pelistä Left 4 Dead ei sovellu mm. lapsille. Vastuu on katsojalla joka päättää katsoa sitä!
Kaikilla ihmisillä on joskus stressiä. Stressiä aiheuttavia tekijöitä löytyy joka puolelta, ja ihminen tarvitsee jonkun keinon (tai mielellään useita) jolla hän pystyy purkamaan stressiä. Jos näin ei pääse tapahtumaan kasvaa stressi pään sisällä kuin painekattilassa, ja lopputulos voi olla ihan mikä tahansa. Molemmat pikkuveljeni välittävät selvästi minusta kovin paljon, koska tutustuttivat minut erinomaiseen ”stressinpoistoterapiamuotoon” tuossa kuukausi sitten. Zombien tappaminen. Ja voin sanoa nyt muutaman tunnin kokemuksella että se voi todellakin olla melko terapeuttista. ;-) Mitäköhän esim. Wikipedia sanoo aiheesta…
”Tekniikkana terapiassa voidaan käyttää keskustelua *tai zombien tappamista* tai muuta soveltuvaa tekniikkaa *no johan minä sanoin, zombien tappamista*. Terapeuttinen keskustelu eroaa tavallisesta keskustelusta mm. siten, että terapiassa pyritään tiettyyn tavoitteeseen *kyllä vain, zombien tappamiseen*, josta on sovittu hoidon alussa *kyllä vain...boys, let´s kick some zombieass…*. Potilaille voidaan antaa kotitehtäviä *tapa 10 000 zombia yksinpelinä ennen seuraavaa co-op-istuntoa*. Psykoterapian apuna voidaan käyttää esimerkiksi lapsilla leikkivälineitä, musiikkia, kirjallisuutta ym materiaalia *ei muuten voi, aseiden käsittely ja zombien tappaminen vaatii että on täysikäinen (tai ainakin lähellä)*
- Yksilöterapiassa keskustelu on nimensä mukaisesti yksilöön painottuvaa, ja keskustelussa *"keskusteluissa"* ovat läsnä vain terapeutti ja potilas *ei ei ei, vaan ”potilas” ja zombielauma*.
- Ryhmäterapiassa keskustelu käydään ongelmista kärsivien kesken ryhmässä *eli tämä on sitten sitä co-opia*, mutta paikalla on yleensä myös psykoterapeutti *ilmeisesti also known as palvelin…?*
Terapian teoriaa *zombien tappaminen, me puhutaan zombien tappamisesta!* on arvosteltu epätieteellisyydestä *saattaapi hyvin olla että se on epätieteellistä, mutta se on kovaa duunia, erittäin terapeuttista ja ennen kaikkea hauskaa*”.
OK, mitäs nyt vähän muuttelin sitä tekstiä…ja tein muutaman oman lisäyksen… ;-)
PS. Turha vetää hernettä nenään tästä postauksesta. Se ei ole kirjoitettu kovinkaan vakavalla naamalla ja pilkkaan tässä korkeintaan itseäni (ja muutamia zombeja I´m sure)...
Suora linkki on: http://www.vasynytlanssari.net/?s=630
20 kommentteja
Suroja siellä, suroja täällä...
Suuronnettomudet ja niiden johtaminen tuntuu olevan melko lailla pinnalla oleva asia tällä hetkellä ensihoidossa. Ja ymmärtäähän tuon, runsaasti julkissuutta saaneita monipotilas- ja suuronnettomuustilanteita (aiheuttajina niin liikennevahingot, kemikaalit kuin väkivalta) on tapahtunut viime vuosina jopa runsaasti. Ja niin meidän alalla järjestetään suuronnettomuusharjoituksia, seminaareja, koulutuksia ja keskustelu käy vilkkaana.
Näiden harjoituksien järjestäminen pidetään erittäin työläänä hommana, ja sen takia niitä järjestetäänkin alueittain melko harvoin. Toinen ikävä piirre on se että niihin mahtuu yleisesti melko pieni osa alueen ensihoitohenkilökunnasta jolloin harjoituksen antama koulutusarvo jää aika pieneksi. Tämä varsinkin sen takia että usein käy niin että myös seuraavassa harjoituksessa on paikalla ne samat ihmiset kuin edellisenä tai toissavuonna. Ne samat ihmiset joita asia kiinnostaa ja jotka ovat valmiita saapumaan paikalle jopa vapaapäivinä. Ja suuri osa jäävät pois. OK, tämä ei tietenkään aina ole ihan näin mustavalkoista ja joskus myös halukkaat jäävät ikävä kyllä rannalle. Mutta kenenkään on turha kiistää täysin kuvailmani tilanne. Monessa paikassa (mm. meillä) henkilökunnan määrä on niin iso että pitäisi järjestää aika monta harjoitusta vuodessa jotta kaikki saisivat ottaa osaa.
Ratkaisu? Hitostako minä tiedän, mutta pari ajatusta/ehdotusta olisi. Ensinnäkin suroharjoituksia voi järjestää myös helpommin kartta- ja paperiharjoituksen muodossa. Jotkut suhtautuvat näihin aika negatiivisesti, ja pitäähän se paikkaansa ettei ne ole ”aitojen harjoituksien” veroisia mutta näitä voi ongelmitta pitää työvuorossa ilman sen suurempia erikoisjärjestelyitä. Sen voi myös keskeyttää hälytystehtävien takia ja jatkaa myöhemmin. Paperipotilaat eivät valita siitä että ne joutuvat makaamaan kolme tuntia keskellä kloorivuotoa sillä aikaa kun harjoitukseen osallistujat käyvät ”raapaisemassa muutaman peruskyydin”. Olen vuosien aikana ottanut osaa moneen karttaharjoitukseen ja merkittävä osa niistä ovat olleet suorastaan erinomaisia. Voi harjoitella autojen sijoittelua, hoitopaikan sijoittelua, ensiluokittelun perusperiaatteita, kuljetuskohteita ja –järjestystä. Tämä on asia johon meidän henkilökunta saa varautua tulevaisuudessa koska tulen järjestämään näitä.
Toinen ehdotus on päivittäistilanteiden käyttäminen harjoitustilanteina. Siinä vaiheessa kun potilaita on suurempi määrä ja vaikka kaikki olisivat esitietojen perusteella hyvässä kunnossa, niin olisi erittäin fiksua kaikille järjestelmän osapuolille jos lääkintäjohto suorittaisi sen ”surohengessä”. Eli nimetään luokittelujohtaja ja tehdään luokittelu oikein, ja käsitellään triagen antama data kunnolla. Meidän alueella tulee aina välillä tilanteita jotka sopivat hyvin ja ne kannattaisi ehdottomasti käyttää hyväksi. Ei tarvitse tehdä suuronnettomuushälytyksiä koko sairaanhoitopiirin alueelle tai laittaa keikkoja ajokieltoon jos kyseessä on paikallisen ensihoitojärjestelmän oma sisäinen asia.
Tuorein tilanne itselleni oli kemikaalivuoto viime syksynä Lohjalla, jossa 21 ihmistä altistui. Ensimmäinen yksikkö aloitti luokittelun ja melko nopeasti ilmeni kaikkien olevan vihreitä (ei kirjaimellisesti) ja hyvävointisia. Mutta se ei tarkoita että lyödään tässä vaiheessa kaikki surokuviot roskiin ja ruvetaan menemään sieltä missä aita on matalin, vaan jospa sen kerran otettaisiinkin vähän erilainen tie. Tehtävän loppupuolella kävin Lohja P3:n kanssa jonkinlaisen loppupalavaerin ja todettiin tehtävän olleen erinomainen harjoitus niin pelastus- kuin ensihoitohenkilökunnalle. Johtavat saavat erittäin tarpeellista harjoittelua ja kokemusta, ja sama koskee ns. rivihenkilökuntaa. Moni meidän alalla on ikävä kyllä näissä asioissa liikkeellä sillä ajatuksella että ”surot ovat harvinaisia, ei ne mulle osu”. Ikävä kyllä saattavat osua ja varsinkin jos ”samanhenkiset” sattuvat silloin olemaan enemmistönä vuorossa voi se tietää hankaluuksia…
Suora linkki on: http://www.vasynytlanssari.net/?s=629
8 kommentteja''Let's try to get in the killing mode''
- "I am in killing mode."
- "So why you smiling?"
- "Because it tickles me."
Hondo ja Chris keskustelevat elokuvassa S.W.A.T. (2003)
Olen pelannut tietokone- ja konsolipelejä suurimman osan elämästäni. Viime vuosina on tosin ollut aika pitkä tauko, kun perhe ja työ vievät suurimman osan ajasta ja ihminen pitäisi nukkuakin joskus. Olen pelannut Commodore 64:lla, Amiga 500:lla, Windows-PC:llä ja kahdella ensimmäisellä PlayStation-konsoleilla, ja pelivalikoima on aina ollut melko laaja. Tällä en ainoastaan tarkoita sitä että pelejä oli paljon (kaikilla C64-harrastajalla oli satoja pelejä laittomina kopioina C-kaseteilla ja levykkeillä, onneksi rikos on varmasti jo vanhentunut) vaan myös sitä että tuli pelattua kaikenlaisia erilaisia pelejä.
Yksi harvoja pelityyppejä joka ei koskaan sytyttänyt oli ns. FPS-pelit, eli First Person Shooter. Tämä on peligenre jossa pelimaailma esitetään pelaajan ohjaaman hahmon näkökulmasta nähtynä, usein niin että pelaajan käyttämä ase tai muu esine on näkyvissä. Olen aina välillä yrittänyt oppia pitämään niistä alkaen legendaarisista Wolfenstein 3D:stä ja DOOM:ista, siirtyen jokunen vuosi myöhemmin kokeilemaan tätä niin paljon tunteita herättävää peligenreä System Shockin muodossa. System Shock oli (ainakin minulle) se ensimmäinen FPS-peli jossa oli jo jonkinlainen grafiikka, pelin teemaa oikeasti tukevat äänet ja käsin kosketeltava tunnelma. Teemahan oli niinkin poikkeava kuin avaruusasemalla oleva ainoa ”normaali” ihminen joka joutuu jäädäkseen henkiin taistelemaan mutantteja ja robotteja vastaan. Minä jopa ostin kyseisen pelin luettuani ylistävän arvostelun MikroBITTI-lehdessä, mutta en koskaan henkilökohtaisesti oppinut pitämään siitä.
Viimeisen yritys oppia pitämään FPS-peleistä tapahtui joskus vuoden 2003 nurkilla kun ostin silloiseen Nokia N-GAGE QD-kännykään pelin Red Faction. Yritin, minä oikeasti yritin mutta turhaan. Pelityyppi ei sytyttänyt. Mutta koska aina pitää löytää joku poikkeus niin kai se on sitten Atarin 80-luvun alussa julkaisema Star Wars-kolikkopeli. OK, se on kyllä enemmänkin lentosimulaattori mutta helvetti se on First Person ja siinä Shootataan niin sovitaan nyt sitten että se oli FPS-peli... ;-) Se käännettiin myöhemmin myös mm. C64:lle mutta minä rakastuin siihen joskus 80-luvun puolessavälissä Turun ulkopuolella olevassa EKA-marketissa. Ja upotin siihen aika helvetin monta markkaa. Jotkut saattavat kysyä että miten minulla oli siihen varaa, mutta ratkaisu on niinkin helppo kuin silloiset Raha-automaattiyhdistyksen Pajatso-automaatit. Niiden jouset olivat aika helposti opeteltavissa ja joskus niistä pystyi saamaan ulos aika miehekkäitä määriä kolikoita pienen (?) alkuinvestoinnin jälkeen. Eihän minulla ikää ollut ja aina joskus kaupan henkilökunta kyllä ajoi meitä pois, mutta useimmiten saatiin kuitenkin harjoitella tätä automaattityhjentämistä ihan rauhassa. Tämän voi nyt varmasti kertoa koska oletan että tämäkin rikos on vanhentunut... ;-)
Sitten nykyhetkeen jossa siis ostin toiseksi koneeksi Windows 7 Professionalilla varustetun läppärin. Tämän jälkeen molemmat pikkuveljeni kehotti minua rekisteröitymään Steam-palveluun jonka kautta pystyy ostamaan (siis ihan laillisesti) pelejä lataamalla niitä omalle koneelle. Seuraavakin kehotus tuli kuin apteekin hyllyltä: osta Tom Clancy´s Rainbow Six Vegas. Ja niin minä tein, ja kirjoitinkin siitä reilu viikko sitten tässä blogissa. Ja ei muuta kuin pelaamaan. Grafiikka upea, äänimaailma vielä upeampi, vuorovaikutus ympäristön kanssa vähintäänkin vakuuttavaa, vihollisten tekoäly haastavaa, aseet ja oman hahmon ”liikevalikoima” kattava. Eli hieno kuin mikä, mutta vieläkään ei hirveästi sytyttänyt. FPS-kirous oli siis vielä voimissaan. Kunnes tuli lisää ohjeita: osta headset, lataa Skype, we´re going co-op...
Ja näin otin ensiaskeleeni co-operative first person shooter-maailmassa, eli tilanne jossa pelikentällä on useampi ihminen jotka pelaavat samalla puolella (ja onhan moni pelannut näitä pelejä jo jonkin aikaa, mutta minulle tämä oli täysin uusi kokemus). Kuulokemikrofooni ja Skype tuovat kieltämättä hienon lisän pelaamiseen kun taktiikoista, reiteistä, ajoituksista ja muusta olennaisesta voi keskustella reaaliaikaisesti muiden joukkuetovereiden kanssa koskematta näppäimistöön. Ja olin myyty, yhtäkkiä huomasinkin pitäväni kovasti tästä peligenrestä. Tosin vieläkin ainoastaan co-op-muodossa, yksin en jaksa niitä pelata...
Rainbow Sixin jälkeen ei ollut enää vaikeaa saada minut ylipuhuttua hieman laajentamaan valikoimaa. Tällä hetkellä R6:en lisäksi koneelta löytyy Tom Clancy´s Ghost Recon Advanced Warfighter (jatkossa tuttavallisemmin GRAW) joka on enemmänkin sotapeli siinä missä R6 on lähinnä jonkinlaista SWAT-toimintaa. OK, GRAW:issä toimitaan kuitenkin pienenä ryhmänä eri operaatioissa eli ei puhuta mistään Normandien maihinnoususta. Tätäkin on tullut pelattua ja pidän kovasti. Skenaariot ovat pidempiä ja laajempia, ja eteneminen edellyttää huomattavasti enemmän suunnittelua ja tiedustelua kuin R6:ssa (muuten tulee äkkiä tarkka-ampujan tarjoama luoti joltakin katolta suoraan silmien väliin) mutta se on välillä mukavaa vaihtelua.
Kolmantena FPS co op-pelinä koneelta löytyy vauhdikkain ja vähiten taktiikkaa vaativa Left 4 Dead jossa neljä ihmistä pitää päästä pakenemaan kaupungista joka on täynnä zombeja. Meno on kovaa ja rajua ja vaatii kyllä yhteistyötä, mutta tässä pelissä se korostuu lähinnä siinä vaiheessa kun p*ska osuu tuulettimeen (ihan niin kuin zombiekaupungissa hengaaminen kolmen kaverin kanssa ei jo olisi juuri sitä) eikä liikkuminen nyt ole niin viimeisen päälle tarkkaa. Radat etenevät melko lineaarisesti ja lähtökohtahan on että ammutaan kaikkia mitä liikkuu. Ja joskus vaikkei liikkuisikaan. Tätä peliä pelasin ensimmäistä kertaa eilen, ja teeman takia suhtauduin siihen ehkä hienoisella varauksella ensin. Mutta päästyäni peliin sisään pidin siitä kovasti. Erilainen kuin R6 ja GRAW, mutta vaihteluhan pitäisi virkistää. ;-)
Pelataan melko pienellä porukalla johon kuuluu kolmen Stenströmin veljeksen lisäksi neljäs onnellinen (?) jäsen (sorry dude...). Parhaimmillaan olemme olleet kolme yhtä aikaa taistelukentällä koska teemme kaikki vuorotyötä omituisina kellonaikoina, ja onhan sitä muutakin elämää. Joku saattaa muuten miettiä mitä mieltä vaimoni on tästä. No, olen päättänyt etten pelaa silloin kun meillä on yhteistä vapaa-aikaa joten eiköhän kotirauha säily. :-) Ja jotta voisimme tehokkaasti sopia milloin pelaaminen tapahtuu perustettiin ryhmä The Co-Operative Fighting Force The Länsi Uusimaa Chapter (kavereiden kesken pelkkä LUC, ja tuo kuva on veljeni Jensin tekemä) jossa sähköistä mediaa hyväksikäyttäen sovitetaan aikataulut yhteen. Pojat on poikia... ;-)
Eli taas se nähtiin, vanha koira voi oppia uusia temppuja. Ja jopa oppia tykkäämään peligenrestä jota on enemmän tai vähemmän vihannut viimeiset 25 vuotta. Vuff... ;-)
Suora linkki on: http://www.vasynytlanssari.net/?s=628
0 kommenttejaEläin nimeltä sakupanda...
Eräänä kauniina päivänä yritin keikkojen välissä tehdä jotain järkevää Siuntion sakuasemalla, kun työparini ja ystäväni Danne totesi jotain sairaankuljettajista. Tässä ei ole mitään uutta, lanssarit ihmettelevät useinkin keskenään tähän alaan liittyviä asioita josta yleisin on ehkä ”miten minä oikein näihin hommiin ajauduin”-tyyliset mietteet. Se joka teki tästä Dannen kommentista poikkeavan oli hänen käyttämä termi sairaankuljettajista: sakupanda. Luulin kuulleeni ne kaikki, mutta tämä päivä osoitti ilahduttavasti olleeni tässäkin asiassa ihan väärässä...
Ihmettelin tätä ”sakupanda”-termiä jolloin kollega perusteli jotenkin seuraavanlaisesti: ”lievästi ylipainoinen rennosti ottava heebo jolla on tummat silmienympärykset”. OK, ymmärrän logiikan ja olihan tuo ihan hauska. Rupesin viljelemään tuota ja se levisi kalifornialaisen maastopalon tavoin, viimeistään siinä vaiheessa kun toinen kollega ja ystävä Karppa perusti kyseisen ”elukan” kunniaksi ryhmän Facebookiin. Se on lyhyessä ajassa saanut vajaa 500 jäsentä ja määrä tuntuu kasvavan... ;-)
Seuraavaksi em. ryhmän perustajan määritelmä sakupandalle...
”Kuvaus: Sakupanda (Ursus Melena), jota tunnetaan myös nimillä kyytimies, päiväsaku tai kesuri on laiska, sympaattinen ja tummat silmänympärykset omaava suomalainen duunarilaji. Se luokitellaan yleensä matalapalkka- alan työntekijäksi. Sakupanda kuuluu ryhmään: Selkärangattomat
Esiintyvyys: Yleisimmin maleksii aseman nurkissa, sohvalla tai jossakin poissa "tosimiesten ja -naisten" tieltä. Yleensä ei turhia itsestään huutele, koska hänen mielestä suurin mekkala lähtee heistä, jotka tekevät vähiten... Joskus satunnaisesti pandaa saatetaan tavata myös kotona. Mieluinen paikka on sänky. Liikuu pakon edessä kädet taskuissa, takki auki hapuilevin askelin, verkkaisin liikkein. Pandan erityisiä tuntomerkkejä ovat ison pään mustareunaiset, punottavat silmät. Huono ryhti. Panda esiintyy pääsääntöisesti kutsusta. Ehdottomasti tehokkaimmaksi kutsuhuudoksi on osoittautunut "saat hälytysrahan" -kutsu, jolloin sakupanda menee helposti lankaan ja saapuu viipymättä paikalle.
Ruokavalio: Aikuinen panda on 150–200 cm pitkä ja painaa 35–125 kiloa. Vaikka muut alalla olevat ovat pääasiassa lihansyöjiä, sakupandojen ruokavalio koostuu pääosin siitä, mitä lähikaupan -30% einestiskissä kulloinkin on tarjolla. Vaikka sakupandat syövät melkein yksinomaan maksalaatikkoa ja broilerinugetteja, käyttävät ne myös paljon ravinnokseen autonäyttelyiden sekä ulkoulupäivien ilmaistarjoiluita. Panda juo pääasiassa kaljaa ja vanhaa, jo kertaalleen lämmitettyä kahvia.
Tämä on Sakupandan suojeluryhmä. Jos kuulut lajiin, olet kuulunut tai olet sijaiskärsijä -tervetuloa ryhmään”.
Need to say more? ;-)
Suora linkki on: http://www.vasynytlanssari.net/?s=627
6 kommenttejaPerheenlisäys
Olen allergikko. Olen aina ollut. Ja mitä ilmeisemmin tulen aina olemaan. Lapsena halusin jonkun eläimen, mutta perinteiset kissat ja koirat yms. karvaiset elukat eivät siis luonnollisestikaan täyttäneet valintakriteerejä. Käärmeetkään eivät ole ikinä olleet mitenkään suosiossa, ja olenkin niiden osalta vuosien aikana lähinnä käynyt jonkinlaista rajataistelua meidän torpalla. Vähän niin kuin telkkarissa olevat rajavalvontatyöstä kertovat ohjelmat, mutta ilman huumekoiria ja metallinpaljastimia... ;-)
Olin ehkä kahdeksan vanha kun ostin keräämilläni rahoilla akvaarion mallia melko pieni, ja sen sisäpuolelle kaikenlaista tavaraa, kasveja ja miljoonakaloja. Tykkäsin kovasti ja monta vuotta hoidinkin sitä aika itsenäisesti. Joskus teini-iän lähestyessä äitini rooli akvaarion ylläpitotöissä kasvoi, ja siitä taidettiin käydä jonkinlaisia rakentavia (?) keskusteluitakin. ;-) Jossain vaiheessa 80-luvun lopulla akvaario alkoi vuotamaan, ja tämä ei nyt tietenkään ollut mikään hyvä asia kaloille silleen pidemmällä aikavälillä. Oli siis aika päättää mitä kyseisen harrastuksen kanssa piti tehdä, ja lopputuloksena oli yt-neuvottelut ja toiminnan myynti melkeinpä ulkomaille (serkulleni Karjaalle)... ;-)
Nyt vaimoni kummi tarjosi heidän vanhan vajaa 100 litraisen akvaarion varusteineen meille, ja päätettiin ottaa se vastaan. Huomasin että vanha akvaarioharrastusintoni alkoi taas herätä henkiin, ja tartuinkin melko innokkaasti hommaan. Aika paljon siihen piti kyllä uusia, ja loppujen lopuksi olisimme varmasti päässeet halvemmalla ostamalla kaiken uutena pakettiratkaisuna. No, jälkiviisaudelle kannattaa harvoin antaa hirveän paljon tilaa ja kyllähän tuokin ratkaisu toimi ihan hyvin. Akvaarion sisustuksesta huomaa että olen jonkinlainen hylkyhullu joka on saanut viettää aivan liian vähän aikaa pinnan alapuolella kuivapuku päällä viime vuosina. Ehkä tuo lasilaatikko toimiikin jonkinlaisena pienenä lohtuna tai korvikkeena...
Akvaarion oltuna valmiina viikon verran haettiin siihen sitten asukkaat, ja näin olleen perheeseen liittyi yhteensä 13 kalaa (epäonnen numero tiedän mutta niitä kaloja piti oikeasti olla eri määrä, myyjä laski väärin). Yhdeksän neontetraa ja neljä kalaa jotka myytiin nimellä hiekkapyrstö. Virallinen nimi taitaa kyllä olla jokin ihan muu koska esim. Google ei tunne moista nimeä ollenkaan. Ulkonäöllisesti he muistuttavat oransseja miekkapyrstöjä mutta ilman miekkaa...
Hyvin kalat tuntuvat viihtyvän meillä, ja aika usein heitä tuijotetaan niin innokkaasti lasin läpi että heille kehittyy varmasti kohtapuolin jonkinlainen vainoharhaisuus. Joku noista kaloista voisi tehdä omaisuuden ryhtymällä terapeutiksi muille kaloille ja kuunnella aina välillä ”minusta tuntuu että minua tarkkaillaan”-juttuja. ;-)
Asiasta kolmanteen...nuo kolme Väsyneen Lanssarin Päiväkirja-paitaa ovat kyllä tulossa voittajilleen. Ensimmäiset saamani paidat eivät läheskään täyttäneet laatuvaatimuksia ja homma on laitettu uudestaan työn alle toisen yrityksen kanssa. Kärsivällisyys palkitaan. ;-)
Suora linkki on: http://www.vasynytlanssari.net/?s=626
12 kommentteja
[1] 2 3 4 seuraava viimeinen
Merkintöjä / Sivuja listattuna: 630 / 126